Hyppää pääsisältöön

Arktiksen & Antarktiksen matkat

Maapallomme eteläisimmät ja pohjoisimmat alueet ovat houkutelleet tutkimusmatkailijoita jo satojen vuosien ajan. Lumen ja jään kuorruttamat jyrkät rinteet, jäävuoret sekä kirkkaan sininen loputon meri luovat tunnusomaisen maiseman näille alueille. Yötön yö ja kaamos tuovat puolestaan omat haasteensa paikallisille asukkaille. Kylmyydestä ja karuudesta huolimatta luonnon monimuotoisuus on suuri. Runsaat lajimäärät saivat hylkeen- ja valaanpyytäjät hankkimaan toimeentulonsa näiltä ääriolosuhteiden alueilta. Ainutlaatuiset maisemat, jäävuorien sinisen eri sävyt ja monet kasvi- ja eläinlajit houkuttelevat paikalle luontoharrastajia ja valokuvaajia vielä tänä päivänäkin.

Arktinen alue kattaa pohjoisen napapiirin pohjoispuolella olevat alueet eli Skandinavian, Siperian, Pohjois-Amerikan ja Grönlannin pohjoisimmat alueet sekä Jäämeren saaret esim. Huippuvuoret, Karhusaaren ja Novaja Zemljan. Arktinen alue voidaan määrittää lisäksi kylmyyden, metsänrajan ja ikiroudan mukaan, jolloin myös Pohjois-Islanti kuuluu arktiselle alueelle ja sen tundrailmastoon.

Arktisella alueella elää yli puolet maailman kahlaajalinnuista, noin 80% koko maailman hanhikannasta sekä miljoonia poroja ja karibuja. Jääkarhu on herkän alueen huippupeto, jonka ravinto koostuu pääasiassa hylkeistä, mursuista, sarvi- ja maitovalaista.

Antarktiseen alueeseen kuuluvat Etelämanner ja sitä ympäröivät saaret Eteläisellä jäämerellä niin sanotun Etelämantereen konvergenssin eteläpuolella. Etelämantereen konvergenssi on ’viiva’ 50⁰ ja 60⁰  eteläisten leveyspiirien välissä, jossa pohjoisesta virtaava lämmin ja suolaisempi merivesi kohtaa etelästä virtaavan kylmän ja tiheämmän makeamman meriveden. Sekoittuvat merivedet tarjoavat erinomaiset olosuhteet planktonille, minkä johdosta alueella esiintyy paljon merilintuja ja -nisäkkäitä.

Antarktisen alueen tunnuseläimiä ovat puolestaan pingviinit. Olympian Etelämantereen risteilyllä nähdään pääasiassa jää-, myssy- ja valkokulmapingviinejä. Luontodokumenteista tuttu suurin pingviini on keisaripingviini, jonka koiras joutuu selviytymään Etelämantereen kylmästä ja pimeästä talvesta ilman ruokaa tulevaa jälkeläistä hautoen yli kahden kuukauden ajan.

Pingviinit eivät ole levittäytyneet arktisille alueille tutkijoiden 1930-luvulla tehdyistä siirroista huolimatta. Tuolloin tutkijat halusivat kokeilla, menestyisivätkö kuningas-, kultatöyhtö- ja afrikanpingviinit myös Lofooteilla. Yksikään pingviini ei pesinyt ja viimeisin näköhavainto on vuodelta 1954. Pingviinit eivät siedä lämmintä vettä, mikä estää niiden leviämisen pohjoiseen, sillä lentokyvyttöminä niiden pitäisi uida trooppisten merivesien halki. Lisäksi pohjoisessa ruokit ovat jo täyttäneet pingviineille sopivan ekolokeron.

Kylmän lämpövyöhykkeen Arktis ja Antarktis sijaitsevat pysyvän korkeapaineen alueella, minkä vuoksi sateiden määrä on hyvin pieni. Etelämanner onkin kylmin, tuulisin ja kuivin alue koko maailmassa. Kylmän vyöhykkeen jäätikköilmastoon kuuluvat suurin osa Etelämannerta ja Grönlantia. Muut kylmän vyöhykkeen alueet kuuluvat tundrailmastoon, jonka kasvillisuus koostuu matalista ruohoista, heinistä, saroista, varvuista, jäkälistä ja sammalista. Etelämantereella kasvaa eniten jäkäliä ja sammalia, mutta alueelta on löydetty myös kaksi putkilokasvia, etelämantereenlauha (Deschampsia antarctica) ja kohokkikasveihin kuuluva Colobanthus quitensis.

Ensimmäiset varsinaiset löytöretkeilijät arktisilla alueilla olivat portugalilainen Gaspar Corte Real (Grönlanti, 1500), hollantilainen Willem Barents (Huippuvuoret ja Novaja Zemlja, 1596-1597) ja tanskalainen Vitus Bering (Alaska ja Beringinsalmi, 1728). Suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld purjehti johtamansa retkikunnan kanssa ensimmäisenä läpi Koillisväylän vuosina 1878-1879, minkä johdosta häntä pidetään kansallissankarina sekä Suomessa että Ruotsissa.

James Cook miehistöinen purjehti ensimmäisenä Etelämantereen ympäri ja eteläisen napapiirin yli vuosien 1772-1775 välisenä aikana. Traagisin kamppailu Etelänavan löytämisestä käytiin kuitenkin norjalaisen Roald Amundsenin ja englantilaisen Robert Falcon Scottin välillä. Kilpailun voitti Amundsenin retkikunta, joka 14.12.1911 saavutti etelänavan ensimmäisenä maailmassa. Tammikuussa 1912 paikalle saapui Scottin retkikunta, joka menehtyi yrittäessään palata takaisin tukikohtaansa.

Olympian matkoilla pääset kokemaan löytöretkeilijöitä kiehtoneet Arktisen ja Antarktisen luonnon ja niiden yllätykset turvallisesti nykyajan mukavuuksilla.

Matkakalenteri