Yksi ja toinen tuttavapiirissä ’konmarittaa’. Erityistä pöllytystä tuntuvat saavan kirjat ja kirjahyllyt. Jotkut ovat kantaneet ulos koko kapistuksen ja vieneet kirjat divariin tai roskikseen. Kun omat komerot on putsattu, ovat kavereiden katseet kääntyneet meikäläisen kämpän seinille ja nurkkiin ahdettuihin kirjahyllyihin. ”Koska sinä aloitat. Et kuitenkaan ole lukenut tai ehdi lukea noita kaikkia. Sääli tulevaa perikuntaa”. Pikku hiljaa ajatus kirjakaaokseni hallintaan ottamisesta sai ajatuksissa sijaa. Aloitin varovasti katsastamalla, mitä aarteita hyllyssä piilee.

Olisi tietysti pitänyt arvata, että matkanjohtajan hyllyt täyttyvät vuosien varrella hankituista ja perinnöksi saaduista matkakirjoista. Jo isoisä oli taitellut koirankorville Mongoliaa kolunneen Sakari Pälsin muistelmat, ensimmäisen Japanin suurlähettiläämme G.J. Ramstedtin kertomukset ja tietysti Mannerheimin seikkailut milloin milläkin puolella keisarillista Venäjää tai Aasiaa. Sen sijaan ruotsalaisen Sven Hedinin paksu ja pienipränttinen Keski-Aasian matkakirja 40-luvulta näyttää isoisän jäljiltä koskemattomalta. Lieneekö syy siinä, että kirjoittajaa epäiltiin aikoinaan natsisympatioista. Kymmenvuotiasta matkanjohtajanalkua opuksen pikkuruiset mustavalkoiset piirrokset sen sijaan viehättivät kovasti.

Kertomukset kaukaisista maista ja niiden asujaimista ovat koukuttaneet ihmisiä kaikkina aikoina. Jo entisajan merimiehet ja kauppiaat kuvailivat maailman laidoilla eläviä amatsoneja ja koirankuonolaisia. Antiikin kreikkalainen Herodotos kierteli 2500 vuotta sitten ympäri silloista tunnettua maailmaa, kuten Skytiaa, Persiaa, Libyaa, Egyptiä ja tietysti kotimaataan Kreikkaa ja kirjoitti matkansa Historia-nimiseksi teokseksi. Tuhat viisisataa vuotta myöhemmin venetsialainen nuorukainen Marco Polo seurasi isää ja setää kaupparetkelle kauas itään, missä hän suurkaanin palveluksessa sai tutustua valtavan mongoli-imperiumin eri osiin. Marco Polon matkakertomus käy pienin varauksin oppaaksi matkustavaisille tänäkin päivänä.

Tutkimusmatkailijat ja tiedemiehet ovat julkaisseet tieteellisten tekstiensä vastapainoksi myös kevyempiä kertomuksia matkoiltaan. Jos viettää vuosia ”sinisen Altain” lumihuippuisissa maisemissa tutkijana kuten Granö tai arabien joukossa ja jopa pyhiinvaellusmatkalla Mekassa yhdeksi heistä naamioituneena, kuten G.A.Wallin, törmää taatusti tilanteisiin, ihmisiin ja maisemiin, joista tekee mieli kertoilla vähän väljemmin ja värikkäämmin. Lähetyssaarnaajat ovat kuvanneet saksalaisen Albert Schweitzerin tapaan elämäänsä ja ympäristöään. Hänen teostensa innoittamana Olympian matkatoimisto muuten teki retkiä Gabonissa sijainneeseen Lambarenen lähetyssairaalaan 60-luvulla. Eläintieteilijät kirjoittavat alaltaan hauskoja kertomuksia, kuten susitutkija Farley Mowat, joka eleli vuoden susilauman naapurina asumattomassa erämaassa tai Gerald Durrell, jonka eläinten täyttämästä lapsuudesta pyörii tv-sarja ykkösen lauantai-illoissa.

Moni vakavasti otettava kirjailijakin sortuu – kaikeksi onneksi – kuvailemaan matkoja ja maisemia. John Steinbeck lähetettiin tutustumaan juuri syntyneeseen Neuvostoliiton jättivaltioon. Samoille jalanjäljille hakeutui oma Olavi Paavolaisemme, joka matkusteli myös natsi-Saksassa ja Etelä-Amerikassa. Emmekä tuntisi Turkkia tai Istanbulia tarkasti jokaista puista korttelia myöten ellei Orhan Pamuk olisi näitä lapsuutensa seutuja niin tarkasti kuvaillut. Moni Olympian matkustaja varustautuu Intian matkalle Virpi Hämeen-Anttilan matkakirjan kanssa. Joissakin suvuissa matkoista kirjoittaminen tuntuu kulkevan perintönä: Otto Donner oli mukana kirjaamassa itsenäisen Suomen ensimmäisiä tutkimushankkeita Siperiassa, ja Siperiasta ovat kirjoittaneet myös hänen poikansa Kai ja pojanpoikansa Jörn Donner.

Onko allekirjoittaneella matkanjohtajalla lempimatkakirjailijaa? Vastaus kuuluu: ”kyllä on”. Minulle ylittämätön ykkönen on puolalaissyntyinen Ryszard Kapuscinski. Hänen kirjansa Afrikasta, Kiinasta ja Intiasta sekä Keski-Aasiasta ovat tarjonneet elävän ja kaikesta kiinnostuneen kuvauksen ohella syvää matkakohteiden ja niiden asukkaiden ymmärtämistä – tai ainakin vilpitöntä pyrkimystä siihen. Sitä ei voi saavuttaa instant-pistäytymisillä tai pikaisesti kohdetta googlettamalla. Näin hän kirjoittaa Eebenpuu-teoksensa alkuluvussa: ”Kun ihmiset kiersivät maailmaa jaloin, ratsain tai laivalla, matkanteko totutti heidät muutokseen vähitellen. Kuvat kulkivat heidän silmiensä ohi verkkaan, maailman näyttämö pyöri ympäri vähän kerrallaan. Ihmisellä oli aikaa tottua”.

Minulla on ollut vuosien mittaan mahdollisuus ja ilo kirjoitella Olympian blogisivulle näitä pieniä juttuja matkoiltani. Se on ollut tavattoman mukavaa puuhaa. Mutta aikansa kaikella. Irmeli kiittää juttujen lukijoita mielenkiinnosta.