”Te varmaan saatte paljon lahjoja eri puolilta maailmaa?” Kysymys esitetään taatusti jokaiselle kaukomatkojen matkanjohtajalle. Ja kyllähän me joskus jotain saamme – useimmiten tutuiksi tulleilta paikallisilta kollegoilta.

Burmalainen Myint Myint Oo antoi onnea tuottamaan pienen jadebuddhan, joka on killunut kellonremmissäni jo vuosia.

Bhutanissa paikallinen munkki piirsi minulle oman mandalan.

Libyasta sain pienen pullon parasta oliiviöljyä, joka sitten levisi pitkin matkalaukkua ja muistutti paikallisesta tuttavasta aina kapsäkkiä pakatessa.

Kiinalaisen kolhoosin kasvihuoneesta lahjaksi saamani kurkku jopa matkusti kanssani maailmalla. Jotenkin se unohtui käsilaukun pohjalle ja sieltä sen löysin pikkuriikkiseksi muumioituneena, kun seuraavan kerran suoritin käsilaukussa inventaariota kuukausia myöhemmin New Yorkissa.

Joskus toki matkustajatkin muistavat matkanjohtajaa. Itselleni mieluisimman lahjan sain savolaisilta maidontuottajilta. He nimittäin tekivät yhteisen päätöksen, että kaikki seuraavana vuonna syntyneet lehmävasikat kastettaisiin Irmeleiksi. Tiedän päätöksen pitäneen, sillä sain vuoden mittaan useita valokuvia kaimoistani.

Erikoisimpien ja tavanomaisista poikkeavimpien lahjojen joukkoon kuuluu varmasti kimjongilian mukula. Ai mikä? Kimjongilia on kukka, tarkemmin sanottuna kirkkaan punainen kerrottu begonia, jonka kotimaa on Pohjois-Korea. Jo kasvin nimi kertoo, että se on jalostettu maan edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin kunniaksi. Hän sai nimikkonsa 46-vuotissyntymäpäivälahjakseen.

Japanilainen puutarhuri Kamo Mototeru kehitteli begonialajiketta yli 20 vuotta ja nyt nämä lähes lautasen kokoiset hehkuvan punaiset ”ikuiset kuninkaalliset kukat” koristavat kaikkia julkisia tiloja. Niitä varten on Pjongjangiin avattu komea näyttelyhalli, jossa esitellään myös kimilsungioita, Kim Jong-ilin isän ja maan nykyisen hallitsijan, Kim Jong-unin isoisän, Kim Il-sungin mukaan nimettyjä punaisia orkideoita.

Minulle kimjongilian mukula tuli pienessä taidokkaasti veistetyssä puulaatikossa kohteliaan puheen säestämänä. Ryhmämme vieraili Pjongjangin kasvitieteellisessä puutarhassa ja kierroksen päätteeksi matkanjohtaja sai kauniiseen itäaasialaiseen tapaan ottaa vastaan pienen muiston visiitistä.

Oikeastaan vasta kotona muistin saamani lahjan ja aloin availla laatikkoa. Kauhukseni tajusin sen sisältävän jotakin sellaista, mitä en edes olisi saanut viedä maasta. Samalla huomasin, että elinvoimainen mukula pukkasi paria vihertävää versoa kalvaaseen Helsingin helmikuuhun. Vaatelias pienokainen herätti huolta: mitä sille tapahtuu minun kierrellessäni maailmalla.

Molemmat vakituiset kukkien kastelijani kuuluvat joukkoon, jonka käsissä kaktuksetkin kuolevat janoon. Niinpä soitin Kasvitieteelliseen puutarhaan ja kerroin, että Suomen kenties ainoan kimjongilian kasvattaminen täysi-ikäiseksi on minulle ihan liian vaativa tehtävä ja tarjouduin lahjoittamaan sen heidän hoteisiinsa. Muistelen, että tarjous otettiin vastaan pikkuisen virnistellen.

Kallisarvoinen puulaatikko kainalossani marssin sitten tapaamaan puutarhan vastuuhenkilöitä. Luovutuskirjoja ja muita dokumentteja allekirjoitettiin ja sinne Kaisaniemeen jäi pienokaiseni. Sydämellisesti toivoteltiin tervetulleeksi katsomaan, miten kimjongiliani kasvaisi ja kukoistaisi, mutta valitettavasti kävi niin kuin tässä maailmassa usein käy: poissa silmistä, poissa mielestä. Vain joskus Pjongjangissa käydessäni olen muistanut elvistellä sillä, että lienen lyhyen aikaa ollut Suomen ainoan kimjongilian kunnioitettu omistaja.

Irmeli Repo