Jos halutaan valmistaa japanilaisia sanuki-nuudeleita tarvitaan vehnäjauhoja, kylmää ja raikasta vettä, ripaus suolaa – ja tamburiini. Tällä reseptillä udon-nuudeleiden pastaperheeseen kuuluvia sanukeja tehdään vain Kagawan maakunnassa Shikokun saarella.

Kun Japanin kahdella suurimmalla saarella, Honshulla ja Kyushulla, elämä kuhisee Tokion, Kioton ja Fukuokan kaltaisissa suurissa kaupungeissa tai syöksähtää tuulen nopeudella shinkansen-luotijunilla minuuttiaikataulussa metropolista toiseen, niin Shikokulla vaelletaan rauhallisesti temppeleissä ja puutarhoissa ja ihaillaan Japanin sisämeren kaunista saaristoa ja komeita siltoja. Ja tietysti nautitaan sanuki-aterioita. Jopa valmistetaan niitä.

Näin kävi myös meille. Olimme saaneet kutsun pienen perijapanilaisen Kotohiran kaupungin pastamestarin oppiin. Mestari oli iloinen, puhelias ja puuhakas pyöreäposkinen rouva. Itse asiassa koko olemus oli pyöreä. Taustalla hääräili innokas avustaja, sinitukkainen täti-ihminen. Keittiön seinät olivat täynnä kiitoskortteja ja valokuvia tyytyväisiltä oppilailta ympäri maailman. Ja heti vaan suomalaisetkin hommiin: essut eteen ja pöydän ääreen. Rokkihenkinen musiikki paukahti soimaan. Volyymi oli alkuun tyyliä ”nupit kaakkoon”, mutta hiljaisina suomalaisina sanoimme kiireesti tyytyvämme vähäisempään ääneen. Amerikkalaiset kuulemma tykkäävät stydimmästä.

Ryhmämme kokeneimmilta ruuanlaittajilta näyttävät valikoitiin tekemään taikinaa ja kaikille muille lyötiin tamburiinit kouraan. Me sitten annoimme reipasta lattarivauhtia pastaa vaivaaville. Seuraava vaihe oli taikinan saattaminen levyiksi. Näin se käy: pannaan taikina kolmeen paksuun muovipussiin, ne lattialle ja valitaan matkustajista kolme painavinta miestä. Herroilta kengät pois ja sitten vaan tallomaan ja tepastelemaan taikinaa levyiksi. Tällä kertaa rumban tahtiin. Mestari ei malttanut olla osallistumatta proseduuriin vaan viritti karaokelaitteet, tempaisi mikin käteensä ja lauloi sydämensä kyllyydestä musiikin ja taikinatepastelun tahtiin. Ja me muut? Mitäs me muuta kuin hakkasimme tahtia omilla pikku tamburiineilla.

Kylläpä satakiloinen mies saakin taikinalevyn litteäksi! Mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi. Nyt pantiin tamburiinit syrjään ja jokainen meistä sai oman palansa udon-taikinaa kaulittavaksi. Itse väheksyin ensin japanilaista kaulinta, kun karjalaista sukujuurta olevana olen piirakoita tehdessä tottunut pulleampimahaiseen ”pualikkaan”, mutta kyllä homma näytti loppujen lopuksi hoituvan tälläkin. Ja sitten vaan laskostamaan ja taittamaan taikinalevyä ja leikkaamaan siitä hoikkia suikaleita. Kappas vain, nehän alkoivat näyttää jo nuudeleilta.

Lopputuloksesta saattoi tosin päätellä jotain leipojan ammatista: käsityöläiset, kuten taiteilijat ja kirurgit leikkasivat vakaalla kädellä tasaisia ja kauniita nuudelinippuja, kun taas meistä muutamat muut, kuten maanviljelijät ja matkanjohtaja, huitoivat vähän raskaammalla kädellä ja jälki oli sen mukaista.

Sinitukkainen avustaja kaappasi tuotoksemme mukaansa ja meidät johdatettiin pitkien pöytien ääreen. Niillä jo padat porisivat. Kiehuvaan mausteiseen liemeen upotimme itse valmistamamme udonit. Hyvältä maistuivat sekä ne täydellisen kauniit että ne muotopuolet.

Läksiäislahjaksi saimme ihan oikeat sanukikaulimet. Puolittain odottelin myös lahjatamburiinia, mutta sitä ei näkynyt. Mietin, mikä kotoisista soittimista kävisi inspiraation lähteeksi nuudeleiden – tai karjalanpiirakoiden – valmistuksessa. Haitari? Mandoliini? Nokkahuilu? Kantele?