Hesarin kaikkien aikojen kiinnostavimmat jutut voi lukea ”Lasten tiedekysymykset” -palstalta.

”Voisiko ihminen elää kiduksilla? Onko avaruudessa bakteereita? Voiko päässä olla niin paljon järkeä, ettei sinne mahdu ollenkaan tyhmyyttä? Hikottelevatko eläimet?” Tiedemiehet ja muut eri alojen gurut yrittävät vastata kiperiin kysymyksiin, vaikka on kyllä sanottava, etteivät asiantuntijoiden aikuismaisen puisevat ja ylimalkaiset vastaukset useinkaan yllä napakoiden kysymysten tasolle. Ja minkä alan oppineelta sitä edes tiedustelisi, mikä mahtaa olla maailman ihmeellisin keksintö.

Kaksi tiedehepun alkua – 4- ja 7-vuotiaat – marssivat tivaamaan minulta maailman ihmeellisintä keksintöä yritettyään ilmeisesti turhaan kehittää sellaista isoisänsä autotallissa. Piti oikein ruveta asiaa miettimään, kun edes lupauksella jätskistä en saanut tyyppejä karistetuksi kimpustani. Tiesin vastauksen oikeastaan ihan heti: minusta kaikkein ihmeellisintä maailmassa ovat olleet ne erilaiset järjestelyt, joilla ihminen on mitä hankalimmissa oloissa järjestänyt vettä käyttöönsä.

Meikäläisen hommissa on päässyt ihastelemaan roomalaisten akvedukteja ja asteekkien tai khmerien kanavajärjestelyjä, intialaisia porraskaivoja ja Saharan tuaregien tai Australian aboriginaalien keskellä kuuminta aavikkoa sijaitsevia vesilähteitä.

Pohjoisafrikkalaisessa Libyassa on saanut ihmetellä kahta erilaista vesiratkaisua, ikivanhaa ja upouutta.

Unescon suojelemassa Ghadamesin berberikaupungissa Tunisian ja Algerian rajalla hoidetaan korkeiden valkoisten porttien takana pienenpieniä puutarhoja, joiden kastelu on järjestetty yhteisön tarkkaan kontrolloiman vanhan sulkujärjestelmän mukaisesti. Kastelukiintiöiden oikeudenmukaisesta jaosta vastaava vartija lähettää vesivirran mukana pienen ruohoista solmitun tupsun, jolloin puutarhaansa kasteleva viljelijä tietää, että on aika sulkea oma vesikouru ja antaa veden virrata naapurille, kunnes heinistä punottu merkki ilmoittaa vuorostaan hänelle, että tämänkertainen kiintiö on täynnä, ole hyvä ja sulje kouru.

Mittaluokaltaan aivan erilaisiin vedenkuljetusjärjestelyihin päädyttiin pääkaupungissa Tripolissa Gaddafin aikana, kun Saharan alla olevat valtavat makean veden varannot haluttiin tuoda jättiputkia pitkin Välimeren rannikon kaupunkeihin. Megahanke kohtasi odottamattomia ongelmia, kun suolainen merivesi alkoikin imeytyä putkistoihin.

Ihmisen peukaloinnit eivät aina onnistu – siitä Libyan hanke on hyvä esimerkki. Toinen sellainen on Uzbekistanissa sijaitseva Araljärvi, ennen maailman neljänneksi suurin, joka nyt on käytännössä lakannut olemasta. Neuvostovallan aikainen puuvillan tehokastelu tuhosi järven vajaassa neljässäkymmenessä vuodessa. Entiselle rantaviivalle jääneet alukset purjehtivat nyt hiekkamerta sadan kilometrin päässä järvestä.

Sen sijaan lähes kolmentuhannen vuoden takaa olevat ja tänäkin päivänä täydellisesti toimivat Iranin ylängön qanatit ja Länsi-Kiinan kareishit kuljettavat kymmenien kilometrien päästä raikasta vuoristojen sulamisvettä kuumien keidaskaupunkien ihmisille ja eläimille. Järjestelmä toimii edelleen niin hyvin, että YK on ruvennut etsimään siitä ratkaisua eri puolilla maailmaa nopeasti etenevälle aavikoitumiselle.

Silkkitien varrella Gobin autiomaassa, missä on niin kuumaa että linnutkin kiinalaisen sananlaskun mukaan tarvitsevat rautasiivet, kukoistavat kareishien ansiosta esimerkiksi Turfanin keitaalla sekä ruusut että viinirypäleviljelmät.

Miten ihmeessä on mahdollista kuljettaa sulamisvedet kylmänä ja haihtumatta kymmeniä kilometrejä, kun maanpinnan lämpötila saattaa karulla aavikolla nousta jopa 50 asteeseen? Vastaus on tietenkin kaivaa maanalainen vesikäytävä tarpeeksi syvälle, jopa yli 200 metriin, ja vahvistaa se hyvin. Koko yhteisön panostusta on tarvittu pitämään arvokas vesitie puhtaana ja sitä varten on muutaman kymmenen metrin välein kaivettu maan pinnalta kanavaan johtavat pystysuorat ”kaivot”, joista on sitten pudotettu mies ja lapio pitämään kaivanto kunnossa. Joskus qanatit ovat niin suuria, että aasikin on voitu laskea pystykäytävää alas apujoukoksi.

Nykyisillä mittaustekniikoilla ei liene ylivoimaisen vaikeaa määrittää tarvittavaa kaltevuuskulmaa maan alla, mutta tekniikan kanssa erityisen tumpelo oma mielikuvitukseni ei saa millään ymmärretyksi, kuinka sellaisesta on selvitty kolme vuosituhatta sitten. Ongelman ratkaisemiseen on totisesti tarvittu päätä, joka on niin täynnä järkeä, ettei sinne ole mahtunut yhtäkään ripausta tyhmyyttä – lasten viisaaseen kysymykseen viitatakseni.

Irmeli Repo