Olemme palanneet Iranista vaeltelemasta runoilijoiden hautapuutarhoissa ja istuskelemasta teetä siemaillen kuuntelemassa tuhat vuotta vanhoja ghazalin säkeitä. Ne ylistävät rubiininpunaista viiniä ja sitä kaatelevaa mustasilmäistä tarjoilijapoikaa, kapakoiden lumousta ja rakastetun kauneutta.

Omar Khaijam, Hafez ja Sa’adi osasivat kuvata elämän suloisia hetkiä ja raastavien tunteiden myrskyjä siinä missä iloista seuranpitoakin. ”Nouse, pannaan harppu heläjämään! Juodaan viiniä, annetaan maineen mennä! Myydään rukousmatto maljallisesta, paiskataan hurskauden pullo kiveä vasten!” (suom. Jaakko Hämeen-Anttila, 1999).

 

Ja vakka suufilaista mystiikkaa ja vertauskuvia rakastavat persialaiset – Iraniksi maa muuttui vasta vuonna 1935 – tarkoittaisivatkin viinillä juopumista itsestään Jumalasta ja kiintymys tarjoilijapoikaan olisi suuremman taivaallisen rakkauden vertauskuva, ovat runojen säkeet ja niiden välittämät kuvat kaikessa aistillisuudessaan vahvat ja koskettavat. Tuhannen vuoden takaista rakastettujen runoilijoiden aikaa kutsutaankin ”ruusun ja satakielen” kaudeksi.

Jos runoilijoiden henki elää Shirazissa, Persepoliksessa elää puolestaan suurkuninkaiden henki. Koulun historiantunnilta muistamme Kyyroksen, Dareioksen ja Kserkseen, jotka loivat 2500 vuotta sitten imperiumin vailla vertaa: aina Välimereltä ja Egyptistä se ulottui kauas Keski-Aasiaan ja Intiaan saakka. Persepoliksessa koko mahtivaltio on läsnä.

Valloitetut kansakunnat marssivat kivipaateen hakattuina tervehtimään Dareiosta vuoden ensimmäisenä päivänä, Now Ruzina, jota Persiassa juhlittiin – ja yhä juhlitaan – kevätpäiväntasauksen aikaan.

 

Ja mitä tuomisia heillä onkaan mukanaan: jalokiviä Assyriasta, puuvillaa Arakhosiasta, kaunista keramiikkaa Sogdiasta. Kappadokialaiset toivat hevosen kärryineen ja arabit dromedaarin; elamilaisten lahja on leijonaemo pentuineen. Puntin maan somalit tulivat kuduantiloopin kanssa ja nubialaiset taluttavat kirahvia – vai onko se sittenkin okapi.

Kuvittelemme Persepoliksen kirkasväriset palatsit, aarteita pullistelevat salaiset kammiot, uljaan henkivartiokaartin ja kivisellä tasanteella kukoistaneen satumaisen puutarhan, mutta myös valtakunnan tuhon, joka saapui Aleksanteri Suuren hahmossa vuonna 331 eaa. Kerrotaan, että poltettuaan kaupungin hän vei Persian aarteita mukanaan niin paljon kuin 10 000 muulin ja 5000 kamelin selkään mahtui.

Mutta hetkinen, puhutaankos nyt siitä samasta Iranista, josta kertovissa kansainvälisten uutistoimistojen kuvissa eivät kuki ruusut eivätkä helise harput vaan mustakaapuiset naiset liihottavat kuin korppiparvet ja suurista seinämaalauksista tuijottavat parrakkaat ja tiukkailmeiset turbaanipäiset ajatollahit? Siitä Iranista, josta kuulemme vain kun ydinaseista ja kansainvälisistä kauppasaarroista on kysymys? Ollaankos nyt lainkaan samassa maassa? Ja vastaus kuuluu: kyllä, samasta maasta on kysymys.

Vuoden 1979 vallankumous syrjäytti shaahi Reza Pahlavin ja synnytti Iraniin islamilaisen tasavallan. Uskonto turistiakin koskevine pukeutumiskoodeineen ja shiialaisen maan johdossa oleva pappisjoukko ovat toki Iranin tätä päivää, mutta sitä ovat myös toimivat peruskoulu- ja sosiaaliturvajärjestelmät, lähes ilmaiset yliopistot, joissa opiskelevien tyttöjen osuus on jo yli 60 % ja iranilaisten uskomaton ystävällisyys ja vieraanvaraisuus – kymmenellä englannin kielen sanalla tai yhtä monella farsinkielisellä päästään vilkkaan keskustelun alkuun kepeästi.

Ja ei, iranilaiset eivät ole arabeja eivätkä puhu arabiaa, vaan heidän sukujuurensa ja farsin (= persian) kielen tausta ovat samat kuin tuttujen indoeurooppalaisten naapureidemme, esimerkiksi ruotsin, englannin tai vaikka ranskan.

Muinainen Persia synnytti ensimmäisen yksijumalaisen uskonnon, zarathustralaisuuden, joka korostaa voimallisesti hyvän ja pahan välistä taistelua. On arveltu, että tämä vahva vastakkainasettelu voi saada selityksensä vain ympäröivän luonnon suurista vastakohtaisuuksista. Näitä voi matkailijakin lähteä etsimään ’ruusun ja satakielen’ puutarhojen ja Persepoliksen lisäksi suolaerämaan kuumuudessa sinnittelevän Yazdin hiljaisuuden torneista ja savisista taloista, joihin tuhansia vuosia vanhat maanalaiset kanavat kuljettavat raikasta vettä.

Irania ovat Qomin ja Mashhadin pyhien kaupunkien kultakupoliset ja peilimosaiikein koristellut mausoleumit, Isfahanin sinikaakeliset moskeijat ja modernin miljoonakaupungin Teheranin monet museot ja vilkkaat basaarit. Sitä ovat Kaspianmeren rannan trooppiset appelsiini- ja teeviljelmät ja pienet vehreät kylät Elbursvuorten lumihuippujen katveessa ja paimentolaiselämään sopeutuneet qashqait lammaslaumoineen.

Kun Isfahanissa 400 vuotta sitten vieraillut matkailija sanoi kaupungin olevan puoli maailmaa, voi itse Iranista todeta, että se on monta maailmaa.

Kaikki Iranin matkat >