Yleistä Namibiasta
Suomalainen Martti Rautanen aloitti 1870-luvulla lähetystyön maan pohjoisosassa Ambomaalla. Lähetyskentiltä tehtiin vierailuja kaukaiseen Suomeen, missä puolestaan kerättiin varoja sairaaloita ja kouluja varten. Syntyipä Suomessa ajatus Ambomaan saamisesta meidän siirtomaaksemmekin, mutta onneksi asiassa lähdettiin liikkeelle liian myöhään.
Presidentti Martti Ahtisaaren nimi liittyy 1980-lukuun ja Namibian itsenäistymisprosessiin, kun hän johti ja valvoi YK:n erikoislähettiläänä maan itsenäistymisneuvotteluja. Etelä-Afrikka oli saanut Saksan siirtomaihin kuuluneen Namibian mandaatikseen maailmansotien jälkeen, eikä se suostunut luopumaan tästä oikeudestaan, vaan päinvastoin ulotti apartheid-politiikan koskemaan myös Namibiaa. YK lakkautti mandaatin ja julisti asettamansa Namibia-neuvoston maan ainoaksi lailliseksi vallanpitäjäksi. Samalla YK ryhtyi tukemaan Namibian vapautusliikettä SWAPOa. Itsenäistymisprosessi saatiin kuitenkin alkuun vasta sen jälkeen, kun naapurimaa Angola suostui luopumaan omassa sisällissodassaan avustaneista kuubalaisista joukoista, mitä Etelä-Afrikka vaati.
Namibia itsenäistyi vuonna 1990. Kummisetänä oli Ahtisaari, ja presidentiksi valittiin kolmekymmentä vuotta maanpaossa ollut SWAPOn johtaja Sam Nujoma (virassa 1990–2005). Ensimmäisiä demokraattisia vaaleja olivat suomalaiset rauhanturvajoukot turvaamassa. SWAPO on hallinnut maata sen itsenäisyydestä alkaen ja kaikki presidentit ovat olleet sen edustajia. Nykyinen presidentti Hage Geingob valittiin toiselle kaudelle 2019. Namibia oli pitkään myös yksi Suomen virallisista kehitysyhteistyökumppaneista.
Namibia - maa kahden autiomaan välissä
Namibia on saanut nimensä Atlantin rannikolta syvälle sisämaahan ulottuvasta Namibin aavikosta, joka pystyi pitkälle 1800-luvulle saakka karuudellaan pitämään ulkopuoliset tunkeilijat loitolla. Myrskyinen meri ja vaikeus rantautua täydensivät luotaantyöntävää vaikutelmaa, ja rannikko sai kuvaavan nimen Luurankoranta. Kun Atlantin kylmä Benguela-merivirta ja mantereen kuumat tuulet törmäävät, syntyy muutoin kuivalle aavikolle sumua, joka tunkeutuu kymmenien kilometrien päähän sisämaahan. Hiekkadyynien poimuttama maasto kohoaa hiljalleen itään päin mentäessä, ja korkeimmillaan se on kahdessa kilometrissä pääkaupungin Windhoekin lähettyvillä. Maailman komeimmat hiekkadyynit on Atlantin rannalla Sossusvleissä. Maan itäosa on kitukasvuisten pensaiden peittämää aroa ja Kalaharin autiomaata.
Pohjoisessa on runsaseläimistöistä ja metsäistä savannia. Siellä sijaitseva Etoshan kansallispuisto suolajärvineen on maailman suurimpia luonnonsuojelualueita. Namibia pitää huolta sarvikuonoistaan tehokkaammin kuin mikään muu Afrikan maa. Namibiassa asustaa myös maanosan suurin gepardipopulaatio. Kuivaan sopeutuneiden kasvien kirjo on valtava, esimerkkinä valtapuu mopane. Tunnetuin yksittäinen äärimmäistä kuivuutta kestävä laji on halkaisijaltaan puolitoistametrinen welwitschia.
Sanien ja saksalaisten maasta löytyi timantteja
Tutkituimpia ja dokumentoiduimpia alkuperäiskansoja maailmassa ovat ehkä Kalaharin bushmannit eli sanit. Sanit liikkuvat Kalaharin vaativissa oloissa noin 80 hengen ryhminä. He ja hottentotteihin kuuluvat namat ja damarat ovat Namibian alkuperäisasukkaita, jotka saivat väistyä 1700-luvulla bantukansojen suuren muuton tieltä. Uudeksi valtaväestöksi nousivat hererot, himbat, ovambot ja Okavangon alueen kavangot. Suurin ryhmä eli lähes puolet kansasta on ambon kieltä puhuvia ovamboja. Hereronaiset tunnistaa värikkäistä viktoriaanisista vaateparsistaan, jotka eurooppalaisuudessaan hätkähdyttävät keskellä Afrikkaa. Lähetyssaarnaajat vaativat aikoinaan kevyesti pukeutuneilta naisilta säädyllistä vaatetusta ja tarjosivat malliksi omaansa. Niin pitkät pönkkähameet ja tummat takit vakiintuivat jäädäkseen.
Namibian väestöstä vain noin kymmenen prosenttia on valkoisia ja ristirotuisia sekä intialaisia. Mielenkiintoinen pieni ryhmä ovat ns. basterit, joita on pari prosenttia. Heidän juurensa ovat Kapmaan alueella hollantilaismiesten ja paikallisten hottentottinaisten jälkeläisissä, jotka omaa rauhallista asuinaluetta etsiessään ovat päätyneet Namibiaan. Vaikka muutamia maanviljelijöitä oli tullut Kapmaasta jo aiemmin, alkoi valkoisten maahanmuutto Namibiaan varsinaisesti vasta 1800-luvun lopulla. Seutu kiinnosti saksalaisia lähetyssaarnaajia, ja heidän jälkeensä tulivat kauppiaat ja sotilaat. Berliinin konferenssi hyväksyi Lounais-Afrikkana tunnetun Namibian liitettäväksi Saksan siirtomaiden joukkoon. Britit pitivät kuitenkin kiinni valloittamastaan Walvis Bayn satamasta.
Brittiläinen Etelä-Afrikka miehitti Lounais-Afrikan ensimmäisen maailmansodan aikana. Saksan menetettyä kaikki siirtomaansa Kansainliitto päätti jättää alueen Etelä-Afrikan hallintaan seurauksin, joista edellä on jo kerrottu. Etelä-Afrikan pitkä miehitysaika toi alueelle apartheidin ja uusia asukkaita, kun emämaan buurialueelta muutti valkoisia maanviljelijöitä Namibiaan. Afrikaansin kielikin kotiutui alueelle, vaikka maan viralliseksi kieleksi valittiin englanti. Etelä-Afrikka luovutti Walvis Bayn Namibialle vasta neljä vuotta itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen eli vuonna 1994.
Namibin autiomaasta löytyi runsas timanttiesiintymä vuonna 1908. Nykyäänkin timantit ja uraanioksidi ovat Namibian viennin selkäranka, mutta maasta löytyy muitakin mineraaleja kuten kuparia, sinkkiä, lyijyä ja tinaa. Pääosa väestöstä saa elantonsa omavaraismaataloudesta, mutta tarvitsee ulkoa tuotuja elintarvikkeita. Kuivassa maassa karjan kasvattaminen on maanviljelyä tehokkaampaa. Karakul-lampaan nahkoja menee myös vientiin. Afrikan taloustilastoissa Namibia sijoittuu verrattain korkealle, mutta varallisuus ja omistus keskittyvät maassa pienelle valkoiselle vähemmistölle ja tuloerot ovat valtavia.
Windhoek ja Swakopmund – Namibian eurooppalaiset kaupungit
Namibian pääkaupungin Windhoekin talot ja katukahvilat tuovat mieleen saksalaiset kaupungit. Siitä, että kuitenkin ollaan Afrikassa, muistuttavat paikalliset myyjät, jotka levittävät kauppatavaransa katukäytäville. Neljänsadantuhannen asukkaan Windhoek sijaitsee puolentoista kilometrin korkeudessa seudulla, jonka alkuperäisasukkaat tunsivat kuumista lähteistä. Ensimmäiset saksalaiset tulokkaat olivat lähetyssaarnaajia, joiden jälkeen asutusta turvaamaan tulivat sotilaat, jotka pystyttivät Alte Feste -linnoituksen. Etelä-Afrikan isännöidessä otettiin 50- ja 60-luvuilla käyttöön emämaassa vakiintunut kotimaajärjestelmä, jossa valkoiset, aasialaiset ja mustat ohjattiin asumaan omiin kaupunginosiinsa. Syntynyt jako näkyy Windhoekissa vieläkin.
Luurankorannikon eteläpäässä sijaitsee toinen saksalainen kaupunki Swakopmund. Se on pieni verrattuna pääkaupunkiin, sillä väkeä on vain kymmenesosa Windhoekin asukkaista. Swakopjoen suulle syntynyt leppoisa pikkukaupunki on namibialaisten suosituin matkailukohde. Meren läheisyys ja säännölliset aamusumut pitävät ilman mukavan viileänä. Kaupungissa on totuttu palvelemaan matkailijoita, joten hyviä ravintoloita, pubeja ja kahviloita kyllä löytyy, samoin erilaista kulttuuri- ja urheilutarjontaa. Walvis Bay on aivan naapurissa, samoin useat luonnonpuistot, hiekkadyynit ja erinomaiset lintuparatiisit.
