Intian Varanasi - valon, ilon ja kuoleman kaupunki

Matkanjohtajan työssä olen toisinaan saanut nähdä, miten jokin yksittäinen paikka vaikuttaa todella vahvasti matkustajaan. Sellaista kokee tietysti myös matkanjohtaja itse. Tunnelmasta tai muistosta ei pääse irti vaikka itse matka on aikoja sitten päättynyt. En kuitenkaan muista, että olisin saanut niin paljon palautetta tällaisesta ”koukuttumisesta” mistään muusta yksittäisestä matkakohteesta kuin vuosien takaiselta Intian matkalta Varanasista. Eräs mukana ollut kiteytti vielä vuoden kuluttua: ”Se kaupunki riipaisevine vastakohtaisuuksineen ei jätä minua rauhaan vaan palaan Gangesin rannalle näemmä uudestaan ja uudestaan”.

Varanasi (tai Benares) on Intian pyhin kaupunki. Se on paikka, jossa hindut haluavat kuolla, sillä täällä kuolleet vapautuvat monien jälleensyntymien kiertokulusta. Kaupungin vanha nimi on Kashi, valon ja valaistumisen siunattu tyyssija.

Pyhäksi Varanasin tekee ihmeisiin pystyvä Ganges, ”Äiti Ganga”.

Joki pesee pois ihmisten synnit ja on itse yksi Intian lukemattomista jumaluuksista ja samalla Shiva-jumalan puoliso. Hindumytologian mukaan Ganges laskeutui suoraan taivaasta ja pysähtyi Shivan hiuksiin. Varanasi on myös puolison, Shivan, oma kaupunki. Tämä Intian jumalista sekä hurjin että askeettisin – maailman luoja ja joku päivä myös sen tuhoaja - vetää puoleensa niin pyhiinvaeltajia kuin hänen askeettista elämäntapaansa jäljitteleviä kierteleviä pyhiä miehiäkin, sadhuja. Laihoina, takkutukkaisina, jumalansa kolmikärkistä sauvaa kantaen ja iho harmaana ruumisrovioiden tuhkasta he istuksivat jokeen vievillä kivilaitureilla, ghateilla.

Varanasin ihme ei ole sen kauneudessa, sillä kaunis tämä kaupunki ei todellakaan ole. Polkupyörärikšat, kaupustelijat ja lehmät tukkivat liikenteen kapeilla kaduilla.

Kun aamulla ja illalla ihmiset suuntaavat joen rantaan, tapahtuu Varanasin ihme jok’ikinen päivä uudestaan kuten jo satojen, kenties tuhansien vuosien ajan.

Hämärän laskeuduttua väki täyttää ghatit ja niitä ympäröivät rinteet, paljon ihmisiä istuksii myös isoissa laakeapohjaisissa veneissä. Papit asettuvat vieretysten paikoilleen veden ääreen ja ottavat isolla liekillä palavat lamput käsiinsä. Aarti-seremonia eli laulu tai pikemminkin messuaminen alkaa. Lamput liikkuvat rytmisesti samaan tahtiin. Muitakin tulia syttyy ja kohta koko joen ranta tuntuu olevan yhtä palavaa liekkimerta ja valkopukuisten pappien laulua. Kauempana joen yläjuoksulla, omassa rauhassaan palavat toisenlaiset tulet, vainajien hautaroviot. Pikku hiljaa veneet irtautuvat rannasta kauemmas Gangesille. Veteen lasketaan lukemattomia kelluvia kukka- ja kynttilälahjoja - kuin pikkuruiset tähdet tuikkisivat mustan veden pinnalla.

Aamulla sama ihmisvirta suuntaa taas ghateja kohti. Auringonnousun pyhä hetki on koittamassa. Pohjoismaista matkailijaa paleltaa, mutta hindut astuvat aristelematta viileään veteen – naiset omille laitureille ja miehet omilleen. Ei edes maailman korkein joesta mitattu kolibakteerimäärä pelota. Vedessä kastaudutaan ja sitä valellaan ylle mukana tuoduilla astioilla. Lopuksi kohotetaan astiallinen pyhää Gangesia nousevan auringon suuntaan. Sadat ihmiset seisovat hiljaa katsomassa, miten valo jälleen leviää maisemaan. Monet rukoilevat. Kysyin paikalliselta ystävältä, mitä nämä rukoilijat oikein pyytävät - omat rukouksemmehan tuppaavat koostumaan monenlaisista pyynnöistä. ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” tai ” Älä saata meitä kiusaukseen.” Ystävä häkeltyy eikä ensin ymmärrä kysymystä, sitten vastaa:” Eivät nämä ihmiset mitään pyydä, he vain kiittävät”.

Nyt voit itse lähteä kokemaan Varanasin ihmeen - Pohjois-Intian kiertomatkallamme!

Blogin kirjoittaja, FM Irmeli Repo on toiminut Olympian matkanjohtajana runsaat kaksikymmentä vuotta. Tutuiksi ovat tulleet kymmenet maat ja lukemattomat kulttuurit. Irmeli tunnetaan myös Olympian Maailma -kirjasarjastaan. Irmelin blogin tarinoissa matkoillamme koetut hetket heräävät eloon värikkään kerronnan kautta.
Tämä blogikirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 2015.